Kasinopäivä

Muutaman kuukauden jälkeen olen huomannut arvostavani paljon enemmän perinteisiä kodinkoneita, kuten uunia, pyykinpesukonetta tai astianpesukonetta. Nämä koneet tuntuvat niin itsestäänselvyyksiltä, ennenkuin huomaa, että niitä ei omasta kodista löydy. Ei sillä, pärjäähän niitä ilman loistavasti ja saa kaupan päälle vielä kosolti lisäaskareita. Tervetuloa Kasinopäivään!

Wash Casino on paikallinen vaatteidenpesupaikka. Kasinon vasemmasta reunasta löytyvät rulettipöydät, takaosasta arvontapallosäiliöt ja oikealta baaritiski (pesukoneet, kuivausrummut ja juoma-automaatti). Sain muutama vuosi sitten kiellon koskea pyykinpesukoneeseen kuinkapaljonvointunkeavaatteitakerrallakoneeseen-kokeilun jälkeen. Nyt pääsin yrittämään uudelleen ja vieläpä tosi isoilla koneilla. Niihin sitä pyykkiä vasta mahtuukin.

Viivin kanssa matkaamme kasinolle ison vaatekuorman kanssa. Nyt useamman kuukauden kasinokeikkojen jälkeen reissu onnistuu jo melko hyvin. Ensimmäisillä kerroilla otin mukaan liikaa pyykkiä. Ajattelin, että samalla kertaa voi hoitaa KAIKKI pyykit. Tässä suunnitelmassa en ollut ottanut huomioon maksimiaikaa, jonka pikkuneiti jaksaa viettää pesulassa. Viivi yleensä parkaisee ensimmäisen kerran kyllästymistään siinä vaiheessa kun neljä teollisuuskonetta lopettaa pesun samanaikaisesti ja alkaa armoton kuivausrumpujen täyttö. Vakiovastaukseen: "Isi on ihan heti valmis, ei tähän mene kuin hetki" ei silloin usko itsekkään.

Nykyään pyykkiä otetaan silmäarviolla oikea määrä kahteen koneeseen. Kun koneet pesevät, heitetään vakiolenkki ulkona, joka kestää juuri pesuajan. Kuivauksen ajan luetaan lehtiä ja katsellaan vaatteiden tanssimista kuivureissa. Vaatteiden lajittelu tehdään yhdessä: Viivi "auttaa" pöydällä istuen ja heittelee jo lajiteltuja ja viikattuja vaatteita kasasta toiseen.

Jos joku kysyy miten saan ajan kulumaan lapsen kanssa kotona, kerron käyväni hyvin usein kasinolla.

Leikkikentän mysteeri

Siitä onkin jo aikaa, kun viimeksi kirjoittelin koti-isä blogiin. Viivi on kasvanut hurjaa vauhtia. Todistettavasti myös muutama lusikka on mennyt suuhun asti, ellei tyttö sitten kasva auringonvalolla. Muutama oikein nätti päiväkin on mahtunut tähän lokakuuhun. Silloin kun ulkona paistaa aurinko, niin ei oikein viitsi sisälläkään oleskella koko päivää.

Kun saavuimme Bruggeen, niin suunnistimme Viivin kanssa rohkeasti viereiseen puistoon leikkiseuran toivossa. Pettymys olikin aikamoinen kun puistosta löytyi vain opiskelijoita, pari laitapuolen kulkijaa ja kuivunut lampi. Ajattelin, että ehkä valitsin hassun ajankohdan ja päätimme tulla seuraavana päivän uudestaan. Sama juttu. Ei yhtään lasta leikkimässä, vaikka puistosta löytyi valtavan kokoinen leikkikenttä täynnä liukumäkiä, kiikkuja, kiipeilytelineitä ja kaikkea mitä nyt leikkikentältä voi toivoa.

Pakkohan tästä kaupungista on löytyä ihmisiä, jotka ovat lastensa kanssa päivisin kotona. Ja niistä muutama, joka haluaisi lähteä aurinkoisena päivänä puistoon leikkimään. Selvittelin asiaa ja sain kuulla, että täällä on hyvin tavallista, että äidit palaavat takaisin työelämään, kun lapset ovat parin kuukauden ikäisiä. Sitten päiväkodeissa ja hoitopaikoissa on omat leikkikenttänsä ja yleisille leikkikentille tullaan viikonloppuna perheen kanssa. Aijaa.

Olin pelannut aika paljon just tuon leikkikenttäkortin varaan, enkä ollut juuri miettinyt varasuunnitelmia leikkiseuran löytämiselle. Mietin, että kuinkakohan epäkohteliasta on vaan pysäytellä lastenrattaiden kanssa kulkevia vastaantulijoita ;) Ei sillä, olishan sitä jutustelua helppo alottaa, kun tunnun keräävän niitä katseita aika lailla. Tässä vanhoillisessa maassa olen nähnyt yhden kerran miehen työntävän lastenrattaita ilman lapsen äitiä. Tämänkin kerran isä otti sitten toista isää kädestä ja iloisen näköinen pariskunta jatkoi matkaansa...

Yhden miehen kokkisota

Ensimmäinen kuukausi koti-isyyttä takana ja olo on kuin voittajalla. Suurin haaste on varmasti ollut ruuanlaitto pikkuneidille. Vaimoni ehdotti, että voisin alkaa räpsimään kuvia vauvanruoka-annoksistani (ja jakamaan niitä täällä blogissani), mutta mun mielestä ne näyttää kaikki samalta, semmoselta tasaiselta mössöltä enkä näe niitä mitenkään kuvauksellisina.

Kuulin, että Viivin ikäinen taapero voi alkaa syömään samoja ruokia vanhempiensa kanssa, kunhan jättää suolan ja vahvat mausteet pois. Mun ruuanlaitto on ollut enemmän tai vähemmän sitä, että käytetään niitä tarpeita mitä jääkaapissa sattuu olemaan. Nyt tilanne oli aivan toinen, kun tuon taaperon olisi tarkoitus kasvaa, vieläpä mun kokkauksilla.

Ensimmäinen ruoka taisi olla jokin kasvismössö, johon laitoin pastaa, tomaattia, brokkolia ja porkkanaa. Viivi ei tykännyt ja ruoka oli kirjaimellisesti pitkin seiniä. Siinä sitten ottivat kierroksia isä sekä lapsi. Oli turhauttavaa, että ensin vääntää kauheella vaivalla ruokaa, jonka toinen sitten näkee parhaaksi laittaa kaikkialle muualle kuin suuhunsa. Vaimo sentää syö mun tekemät sapuskat, mutta sillä onkin aina nälkä.

Selvitin kuumeisesti pari päivää vauvanpurkkiruokia maistellen täydellisen taaperoruuan salaistan koostumusta. Vaimo oli kyllä lohdutellut, että pitää antaa Viiville aikaa totutella uusiin makuihin ja että se voi viedä jopa toistakymmentä kertaa tottua uuteen ruokalajiin. No mikä niissä pirskatin purkeissa sitten voi olla niin paljon parempaa kuin mun laittamassa ruuassa? Maku. Purkkiruuat maistu pahalta, mutta ne sentään maistu joltain. Mun ruoka ei maistunut oikein miltään. Aloin lisäämään erilaisia yrttejä, ensin purkista ja myöhemmin tuoreeltaan. Se vähän ihmetytti, että jokainen purkkiruoka sisälsi suolaa, vaikka sitä kehoitetaan välttämään lastenruuissa. Hö! Epäreilua.

Eikun rohkeesti vain suolapurkkiin kiinni. Meni syteen tai saveen. Laitoin aivan pienen hitusen suolaa koko valtavaan ruoka-annokseen ja Viivi hotki lautasen tyhjäksi. Toinen ihmetyksen aihe oli se, että tosi monessa purkkiruuassa oli käytetty valkopippuria. Täh? No miksei mustapippuria, sitä kun vois käyttää paljon monipuolisemmin. Valkosipulijauhe oli myös suosittujen mausteiden listalla ja senkin käytöstä noin niinkuin ensimausteena voi olla montaa mieltä.

Viivi syö nykyisin mun tekemiä aterioita hyvällä ja sottaisella ruokahalulla.

Isän ensiaskeleet

Minua ei niinkään jännittänyt pärjäisinkö itse lapsen kanssa kotona, vaan enemmän pärjäisikö lapsi mun kanssa. Oikeesti. Yhdessä pienessä hetkessä leijonanosa vastuuta pienen ihmisen hyvinvoinnista napsahti tukevasti mun hartioille. Olinhan toki osallistunut Viivin hoitamiseen aiemminkin, mutta loppujen lopuksi vaimolla tuntui aina olevan paremmin selvillä mitä lapsi pukee päälle, mitä syö ja milloin, koska nukutaan päiväunet yms.

Olin suhtautunut lapsenhoitoon aika lailla fiilispohjalta. Uskoin, että meidän jokaisen geeneissä on ohjeet miten lasta hoidetaan ja se mitä geeneistä ei löydy, opitaan käytännön kautta. Kun en jaksanut ottaa selvää asioista etukäteen, niin huomasin olevani hyvin vastaanottavainen muiden ohjeille lastenhoidon suhteen. Esimerkiksi synnytyslaitoksella vanhempi terveydenhoitaja näytti ohjeet kuinka lasta röyhtäytetään oikeaoppisesti. Pari päivää mätkin lapseni selkää hoitsun ohjeiden mukaisesti, kunnes vaimo huomasi asian ja antoi ymmärtää, että munuaisia voidaan tarvita vielä myöhemmälläkin iällä.

Olin pitänyt muutaman viikon lomaa heti Viivin syntymän jälkeen ja sitten pari kuukautta lisää kun Viivi oli puoli vuotta. Toivoin, että olisin ehtinyt tuossa ajassa rakentamaan jonkinmoisen isä-tytär -luottamussuhteen. Näillä eväillä olisi siis pärjättävä.

Koti-isän koti

Kaikki tapahtui niin nopeasti. Muutimme takaisin Suomeen keskelle orastavaa kevättä. Takana oli työskentelyä muutama vuosi ulkomailla ja tuliaisina maailman ihanin lapsi, Viivi. Muutimme tavarat vanhaan asuntoomme ja vietimme aikaa kavereiden ja sukulaisten parissa. Oli mukava olla taas Suomessa.

Aloitin työt juuri sopivasti vähän ennen kesälomia. Vaimo jäi Viivin kanssa kotiin. Olin aiemmin luvannut vaimolleni, että jos hän löytää hyviä töitä, niin tulen mukana minne päin maailmaa tahansa ja voin jäädä lapsen kanssa kotiin. Sitten napsahti. Belgian Bryggestä aukesi työpaikka. Mietittiin asiaa muutama sekunti ja päätettiin lähteä. Oltiinhan me ehditty asua Suomessa jo melkein puoli vuotta ;)

Osa kodin tavaroista varastoon, loput autoon, asunto vuokralle ja suunta kohti Belgiaa. Seikkailu alkoi. Uusi kotikin löytyi muutaman päivän etsimisen jälkeen ja kaikki oli valmista rattoista kotielämää varten. Kotimme on perinteinen Bryggeläinen 'piparkakkutalo', useamman sataa vuotta vanha kolmeen kerrokseen rakennettu kivitalo. Talot ovat kiinni toisissaan ja julkisivut ovat todella upeita.